pyhiinvaeltavaa kälyisyyttä eikä mitään erityistä

Ei mitään erityistä. Se on ollut mulle nyt tärkeää. Istua kanaalien varsilla ja seurata sitä miten aurinko laskee epänäyttävästi lähiöpihan lammikkoon. Pysähtyä kysymään ihmisiltä mitä kirjaa ne lukee tai mitä teetä ne juo. Tarkkailla kaislikoiden punkkiyhdyskuntia ja käydä pitkiä tuijotuskilpailuja kattokissojen kanssa. Jättää ruokayllätyksiä villifreteille ja seurata miten tämä mainio kansakunta valuu arki-iltaisin työpaikoilta puistoihin tekemään juurikin sitä - ei mitään erityistä  Yhdestäkään sellaisesta hetkestä ei saisi hyvää kuvaa tai kirjoitusta, ja siksi ne toistamattomuudessaan ovatkin niin oleellisia. Ei mitään erityistä on kai elämälle sama kuin tauko musiikille; ei itsessään mitään, mutta edellytys sille että jotain ylipäänsä voi olla. Kaikki alkaa ja loppuu aina just niin.

Vietin pitkän tovin yrittäessäni selittää paperilennokkiseuran puheenjohtajalle kuinka inspiroivaa kälyisyys on, mutta kotimatkalla tajusin ettei kälyisyys ehkä olekaan selitettävissä. Koska kälyisyys liittyy ihan kaikkeen ja on aina kaikkialla. Oli kyseessä sitten salaseuran kokous tai opiskelijoiden vappumarssi, aina jokin kälystyttää; jollain soi puhelin väärään aikaan tai joukkohurmoksen joukoissa seisoo myös potentiaalinen kiusallinen hiljaisuus. Kälyisyys on kai todellisuuden rakennusainetta.

Oon miettinyt pyhiinvaeltamista. Jotkut vaeltaa muutamia päiviä ja jotkut vuosikausia. Jotkut kulkee jalkaisin jokaisella askeleella kumartaen ja jotkut liftaa autojen takalavoilla sianruhot sylissään. Pyhiinvaeltamisessa on meininkiä; kukaan ei koskaan valita että on tylsää tai liian aikaista tai liian myöhäistä tehdä jotain. Kukaan ei sano että ruoka on pahaa tai ilma on huono. Mustakin tulee vielä pyhiinvaeltaja. Mutta ei sellainen, joka ylittää kaikki esteet ja päivät päästäkseen pyhän juurelle. Vaan mielummin sellainen, jolle jokainen este ja päivä on pyhä. Mun pyhiinvaelluksilla kukaan ei koskaan kysy että ollaanko kohta jo perillä.

Kun miettii pyhiinvaeltamista, ei malta nukkua. Siksi mä valvoin koko yön ja kävelin ympäri järveä, joka on vähän kuin Pekingin Töölönlahti. Paitsi että lepakot ovat valtavia ja joka paikassa on kesätorakoita. Onneksi siellä on myös kaisloja, koska kesäöisin on vaan päästävä makaamaan kaislikoihin.

Aamukuudelta alkoi utuisuus.

Seuraavana yönä en taaskaan malttanut nukkua, joten yöbussipyhiinvaelsin kälyinen kaupunki mielessäni ja toiveissani. Ja kälyisyyttä piisasi. Mummot tanhusivat joen ympärillä ja näyttivät kaukaa ihan villikoiralaumoilta. Mä itse taisin muistuttaa enemmän kulkukoiraa, sillä katujenlakaisija painoi mulle myötätuntoisen setelin kouraan. Kirjoitin siihen seteliin (just sopivasti maasta löytämälläni kynällä!) että kaikki on kälyistä, ja laitoin sen kiertämään. Nyt se kantaa kälyisyyttä mukanaan, liikkui se setelielämässään sitten Shanghaihin, Hong Kongiin tai mihin ikinä tahansa. Kälyisyys on aina ja kaikkialla.

Siellä oli aamukuudelta ihan samanlainen utu. Voi olla, että pyhiinvaeltajalle aamukuusi on aina utuinen.

Tietynlaista pyhiinvaeltamista on ollut joogakin. Oon todennut, että päivittäisen joogaamisen ja pari-kolme kertaa viikossa tapahtuvan joogaamisen välinen ero on valtava. Mun kroppa on mahdollisesti ensimmäistä kertaa elämässäni (ja ehdottomasti ensimmäistä kertaa aikuisiälläni) jäntevä ja notkea ja ihana. Kaikki tuntuu ihan erilaiselta; käveleminen, istuminen ja herääminen. Oon saanut nöyrimmiten todeta, että jo ylipäänsä omassa kropassa olemisen konsepti on joka hetkinen meditatiivinen kokemus. Ruumis on sielun temppeli, ja tää temppeli on nyt otettu aktiiviseen käyttöön. Temppelialueella on tästä lähtien eloa ja elämää. Ja kuinka siistiä ja samalla vähän piinaavan vastuullistakin on, ettei kellään muulla oo valtuuksia päättää sen käyttöönotosta kuin mulla.

Aivan tuhannen kiusaantunut venkoiluasento, mutta päivä oli hyvä!

Varpaatkin voivat hyvin. Naapuri huolestui nähtyään mut paljain jaloin rappukäytävässä ja toi mulle seuraavana päivänä kesätossut sekä ihan minimaalisen pienen bonsaipuun. Meni vähän kyynelenkatkuiseksi se sessio, kun tajusin kuinka ikävä mulla tulee Kiinaan.

Ei mulla mitään sen erityisempää, hittojakos tässä ja niin edelleen. Perjantai ja yöjunaan!

aika, tapahtumat ja helppous

Viikonloppuna kävin tekemässä mun luultavasti viimeisen temppelireissun tällä Kiinan-pätkällä. Turistitemppelit ovat yleisesti ottaen huonoimpia mahdollisia paikkoja olla tekemisissä buddhalaisuuden kanssa ajatusjärjestelmänä ja elämäntapana, mutta musta institutionalisoitunut buddhalaisuus ja sitä ilmentävä temppeliarkkitehtuuri ovat myös kovin kiehtovia. Varsinkin sino-tiibetiläinen sellainen, jota tämä Chengdessä sijaitseva, Lhasan Potalaa jäljittelevä temppelikompleksi edustaa. Tämän postauksen kuvat ovat siis kaikki sieltä.

Tällä kertaa temppeli ei kuitenkaan ollut se oleellisuus. Oleellisuus oli yöjuna, joka teki sen taas. Ohikiitävällä yöllä on ollut muhun aina summaava vaikutus, ja tällä kertaa se vuorovaikutus oli aivan erityisen tapissaan. Koin itsessäni lähes fyysisesti sen, miten kaikki kuluneen vuoden aikana opittu uudelleenjärjestäytyi löytämään toisensa. Tuumin että tästä voisi kai väläyttää jotain bloginkin puolelle - ja niin mä nyt teen. Sisällöllisesti tässä tuskin on mitään uutta; kyse on enemmänkin siitä, että kaikki jo olemassaoleva nimenomaan sisällöllistyi.


Mitattava ja mittaamaton aika.

"Aika on suhteellista" oli mulle abstrakti käsittämättömyys niin kauan kunnes aloin  keksimään mitä se pitää  - tai pikemminkin ei pidä - sisällään. Sen jälkeen oikeastaan mun koko kuva ajasta ja sen muodosta muuttui. Ennen musta tuntui ettei aika riittänyt mihinkään. Yritin samanaikaisesti tehdä ja ajatella kymmentä eri asiaa, joka tarkoitti myös sitä että saatoin olla kussakin jutussa mukana vain sen kymmenesosan verran. Nyt ymmärrän, että ajan riittämättömyyden tunne syntyi juuri siitä. Mitä enemmän asioita tekee ja ajattelee, sitä nopeammin aika tietysti kuluu. Kun yrittää tehdä kymmentä asiaa yhtä aikaa, aika kuluu kymmenen kertaa nopeammin. Pikakelautuu. Ja mitä pidempiä ajanjaksoja antaa sen kaiken pikakelautua, sitä useammin ja kyseenalaistamattomammin sitä unohtaa pikakelauksen ylipäänsä jääneen päälle.

Entä nykyään? Nykyään mä teen ja ajattelen kokonaismääräisesti valtavan paljon enemmän kaikkea, ja silti se ajallisen riittämättömyyden tunne on kadonnut. Se on mahdollista, koska mä olen ensimmäistä kertaa elämässäni herännyt nyt-hetkeen - ja kun teen jokaisen asian siinä, tiettyyn asiaan keskittyen ja sille omistautuen nyt, aika hidastuu ja avaa tilan juuri sille nimenomaiselle jutulle. Oli kyseessä sitten metrolaiturilla käveleminen tai mattolaiturilla makaaminen, aamuöinen inspiraationoste tai vuodenajan vaihtuminen  - aikaa on aina juuri sopivasti. Ajan riittämättömyys on yksinkertaisesti mahdottomuus. Tunne sen riittämättömyydestä sen sijaan on eri juttu, ja nimenomaan tässä kohtaa tullaan ajan suhteellisuuden ytimeen. Se elämä, jossa mieli itseään näännyttäen jatkuvasti seilasi menneen ja tulevan väliä, on alkanut tuntua ihan toiselta elämältä. Ja ihan toinen elämä se kai olikin.

Koen nykyään eläväni tietynlaisessa ajattomuudessa. Kiusallisen itsetietoinen minä pyrkii edelleen puntaroimaan jokaista hetkeä menneen ja mahdollisen tulevaisuuden kautta, mutta tiedän että se on se kiusallisen itsetietoinen minä ja osaan olla sille lempeä. Ajattomuus on kuitenkin eri asia kuin täysi suunnittelemattomuus; kyse on oikeastaan vain siitä, ettei kehittele kaiken ympärille illusorisia ajatuskulkuja siitä mitä tuleman mahdollisesti pitää tai pitäisi. Sellainen on petollinen tapa kohdata aika, sillä tulevaisuus on aina hallitsematonta illuusiota. Hallita voi vain sitä mitä tapahtuu nyt, ja senkin suhteen kannattaa olla ensisijaisesti nimenomaan lempeä. Ensi kuussa Intiaan lähtiessäni mulla on se ihan sama tila kuin tälläkin hetkellä: mulla on nyt. Se on ainoa tila joka ihmisellä voi koskaan olla. Ja alan olla entistä vakuuttuneempi siitä että jos ihmisellä ei ole sitä, ihmisellä ei ole juuri mitään.

Tärkeintä mulle on ollut oppia erottamaan toisistaan mitattavissa oleva ja mittaamaton aika. Mitattavaa aikaa käytetään luokittelussa ja kommunikaatiossa, ja se on kieltämättä varsin kätevä väline. Mutta se tulee osata erottaa siitä mittaamattomasta ajasta, jota me varsinaisesti elämme. Sille ajalle ei ole mitään mittayksikköä tai luokkaa, ja juuri siksi me niin helposti sivuutamme sen. Without words there is no time, kirjoitti Burroughs. Enemmän kuin mitään aika lieneekin siis oma valinta, eikä tärkein kysymys ei ole mitä tai milloin vaan miten.

Tapahtumat ja helppous.

Aikakäsityksen muutoksen myötä on myös kaikki sen puitteissa tapahtuva muuttunut. Tämä liittyy siihen asioiden luonnollisuuteen ja vääjäämättömyyteen, josta olen aikaisemminkin täällä maininnut. Sillä kuluneen vuoden aikana mä olen löytänyt itsestäni ihan ennennäkemättömän rentouden ja helppouden, joka näkyy ja tuntuu kaikessa tekemässäni. On vaan niin helppo vetää pöksyt jalkaan ja lähteä kaduille ja metsiin. Syödä kun on nälkä. Istua kun väsyttää. Olla ja mennä vaan. Kaikki elämää rikastuttavat asiat, ihmiset ja polut kun tulevat eteen ennakoimatta. Se ennakoimattomuus antaa meille elämän, ja silti me jatkuvasti rimpuilemme sitä vastaan. Taolaisuudessa kehotetaan nimenomaan luottamaan omaan sisäänrakennettuun kykyyn toimia - kutsutaan sitä sitten mututuntumaksi, aloittajan tuuriksi tai miksi tahansa. Se on se spontaani tila ennen ajatustakertumisen alkua - se on se tila, jossa elämä tapahtuu. Ja se tapahtuu, koska spontaanissa tilassa me otamme osaa elämään. Elämä on osallistumista, eikä osallistujan tarvitse tarrautua mihinkään, sillä osallistuja on jo kiinni kaikessa.

Helppouden kadottaminen ja sivuuttaminen saattaa hyvinkin olla aikamme suurimpia rienauksia. Elämme yhteiskunnassa, jossa helppous tunnutaan usein käsittävän negatiivisesti; yhteiskunnassa, jossa helppo elämä on yhtä kuin passiivinen ja mitään saavuttamaton elämä. "Se on liian helppoa ollakseen totta", sanotaan, enkä mä voisi olla enempää eri mieltä. Se on helppoa - ja siksi se on totta.

Viime yönä mä istuin Chengden likakanaalin varrella ja annoin asioiden olla ja mennä. Vanha kiinalainen mies soitti epävireistä saksofonia ja rakennustyömaalla ulvoi sireeni. Kaduilla haisi hellepäivän lämmittämä ihmiseriteuloste ja väsynyt kokki heitti likavettä ihmisten jaloille. Lapset kirjoittivat mustalla tussilla hedelmiin hintoja ja kaikki oli niin kuin pitääkin. Oli lintuhäkkejä myyvä pulju, jonka takahuoneessa onnekkaimmille myytiin linnunsilmiä lasipulloissa. Oli kampaaja, joka leikkasi kaikkien asiakkaiden hiukset samanlaisiksi kuin itsellään. Ja oli hylätty työnväenteatteri, jonka takapihalla villikissalauma kenraaliharjoitteli. Varastettujen pyörien myyjä poltti suitsuketta esi-isien muistoksi ja kaikki oli juuri niin kuin pitääkin.

Junassa maalaismies touhusi mulle valtaistuinta perunasäkeistä ja yhtäkkiä se iski muhun voimakkaammin kuin koskaan ennen: Vapaus. Että vapaus on vapautta tarkoituksen tarpeesta. Että jos on tarkoitus, sitä rakentaa kaiken sen kautta eikä koskaan mitään muuta näekään. Silloin sitä kävelee eteenpäin kävellessäänkin oikeastaan takaperin, sillä kääntyy jatkuvasti varmistamaan että onhan se tarkoitus vielä siellä. Ja samalla jää huomaamatta se kaikkein tärkein: että kaikki on aina juuri niin kuin pitääkin.

you can't fall off a mountain eli vaellusharjoitus

Helmikuussa vaeltelin Tiibetin rajalla, ja taisi käydä niin että vaellusrakkaus syttyi. En missään nimessä sulje pois myöskään leppoisaa askellusta lähiluonnonhelmassa, mutta kyllä nimenomaan vuorilla vaeltaminen ja kaikki siihen liittyvä etukäteispöhinä ja jälkifiilistely vaan ihastuttaa mua kaikista eniten. Se miten ylöskiipeäminen on jatkuvaa itsensä voittamista ja miten alastuleminen on pelkkää lentävää liikettä. Dharmapummien vuorikohtaus ei ollut musta viime syksynä kovinkaan kummoinen, mutta nyt puolta vuotta myöhemmin se on mun mielestä yksi Kerouacin hienoimpia.  You can't fall off a mountain ja niin se on.

Viikonloppuna me käytiin neljän tunnin harjoitusvaelluksella tsekkaamassa oonko mä ihan rapakunnossa. Ja oonhan mä - joskaan en ihan täysin. Päätin taannoin että mähän en lähde Kiinasta mihinkään ennen kuin oon käynyt taolaisella pyhällä vuorella, joten ensi viikolla oon sit kans menossa moiselle. Silloin edessä on noin seitsemän tunnin kipuaminen, joka jännittää ja innostuttaa mua kovin.

Varsin fiilisteltävä oli kuitenkin myös tämä viimeviikonloppuinen minikoitos. Pekingiä ympäröiviä vuoria on kymmeniä (ehkä satojakin?), joten mun suosima taktiikka on ihan vaan mututuntumalla bongata horisontista sellainen vuori joka tuntuu just sinä hetkenä erityisen kutsuvalta - ja kiivetä sille. Välillä päätyy telttailevien kiinalaisten sekaan ja välillä sitä on yksin koko vuoren valtias.

Ensimmäinen etappi, jolla fiilis kaupungin jäämisestä taakse alkoi tuntua.

Ja hetkeä myöhemmin. Pekingin yllä leijuvan ilmansaasteen voi nähdä.

 Puihin oli kiinnitetty onnennauhoja, joissa toivottiin joko yleismaailmallisesti terveyttä ja onnea tai sit ihan varsin spesifejäkin juttuja. Mekin jätettiin omat nauhamme, jotka mä kiipesin urhoollisesti viiden metrin korkeuteen ripustamaan.

Kaupunki jossain siellä. 

Reitti oli monilta osin kinttupolkuryteikköä. Pekingiä ympäröi niin laaja vuorisuma, että lähes tallaamattomia vuoria löytää ilman erityisetsintöjäkin. Alan tykästyä näihin vuoriin aina vaan enemmän.

Pari-kolmea tuntia myöhemmin oltiin huipulla. Huipulla sitä on aina hetken aikaa ihan hiljaa ja antaa vaan sen hullun vuorituulen pyörittää. Sen jälkeen alkaa väsymyshysteerinen koikkelointi ja tekee mieli merkitä jokaiseen kiveen ja männynkäpyyn että hei mä olin täällä! Mua ylipäänsäkin huumaannuttaa ajatus siitä, että vuorille voi mennä kuka vaan koska vaan sillä hitto ei vuorilla ole mitään aukioloaikoja, mutta silti sinne menee vain harva ja vain harvoin. Vuoret on erityisia, aina.

Alas tallailtiin rauhassa, ja jossain vaiheessa aurinko alkoi laskemaan.

Jälkikäteen fiilistelin paitsi kaikkea edellämainittua, myös mun papuruskeita koipiani ja, no, olemustani ylipäänsäkin. Ja vedin kokonaisen vesimelonin lusikalla naamaan.

Kiina on opettanut mulle paljon, mutta ihan ehdottomaan kärkipäähän menee tää tapa halkaista vesimeloni ja lusikoida se siitä naamaan. 

Joku kyseli pari postausta sitten mitä mun helmikuussa tapaamalle uiguurivaelluskaverille kuuluu, joten tää postaus olkoon vastaus myös siihen, miu. Ollaan naapureita ja pyritään pitämään toisemme kaiken siistin tekemisen ytimessä. Se toimii.

Noni, ensi viikolla sit se ihan oikea-oikea pyhävuorivaellus! Toivottakaa mulle tsemppiä !

seikkailupoltetta: hylätty olympiakylä ja taolainen temppeli

Seikkaileminen on mun ykköskoukku. Välillä sen kanssa vähän rauhoittuu ja keskittyy muihinkin juttuihin, mutta aika pian sitä ollaan taas poltteen ytimessä. Ennen tykkäsin paukutella kaikenmoisia pelejä, mutta sit tein siirtymän virtuaaliseikkailuista oikean elämän dungeoneihin. Nykyään kaikkien potentiaalisten seikkailujen mahdollisuus ja veto on niin huumaava, että se tuntuu tietynlaisena sähkönä ilmassa ja iholla. Tällä viikolla mua onkin poltellut ja sähkötellyt taas kovin paljon, ja olo on ollut ihan erityisen heittäytyvä. Niinpä mä oon raahannut longboardin joka päivä kouluun ja pinkaissut luentojen päätteeksi seikkailuille. Kerrotaan tällä kertaa kahdesta sellaisesta.

Taustoitukseksi tosin ensin kerrottakoon, että Pekingissä on alkukesä elikäs leppoisat 34 astetta. Jännityksellä odotan mitä se varsinainen kesä sit mahtaa meinata. Veikkaan että Suomi-neitoa viedään, mut mä oon valmis! Vielä pari vuotta sitten en kestänyt kuumuutta lainkaan ja palaa kärähdin samantien, mutta erinäisten reissailujen tuloksena kestän lähes kaikenmoisia kuumuuksia ja ihollakin on semmonen jatkuva rusketuksentynkä ehkäisemässä palamisia. Fyysinen minänikin alkaa selvästi viimein adaptoitua tähän mun elämäntyyliin. Kiitos fyysinen mä!

No ei se rusketuksentynkä kyllä tästä kuvasta ilmene, eheh. Vieressäni voitte havaita yhden lukuisista kirjavuoristani, joiden kohtalosta mun täytyy tässä kuukauden sisään tehdä suuria päätöksiä. Yy.

Mutta ne tän viikon seikkailut!

Seikkailupaikka numero yksi: hylätty olympiakylä.

Olympiavalmistelut tuppaavat aina menemään överiksi. Varsinkin Kiinassa, jolle vuoden 2008 olympiaisännöinti oli aikamoinen näytön paikka. Överöinnin seurauksena Pekingissä on nyt pinta-alaltaan valtava alue, jossa kymmenmetriset pömpelit, tönöt ja tornit ruostuvat - yllättäen - käyttämättömyyttään. Kiinassa on jo muutenkin luontaista taipumusta moiseen turhuusrakenteluun, ja olympialaisten aikana kyseinen ilmiö saavutti huippunsa. (Tein viime syksynä mm. reissun hylättyyn huvipuistoon, jonka kohtalo oli pitkälti samanlainen: alkuinnostuksen ja -rahoituksen laannuttua homma jäi kertakaikkiaan kesken.)

Varsinaisia Olympia-pömpeleitä toki kelpaa esitellä, ja ne ovatkin yksi Pekingin ykkösnähtävyyksistä. Pystyynkuolleinakin niissä on omaa monumenttimaista arvokkuuttaan. Arvokkuus on kuitenkin kaukana kaikista niistä autioituneista luksusasuinalueista, joita olympialaisten molemmin puolin alettiin paikalle paukuttaa. Nähtävyyksiksikään niistä ei ole, sillä ne on kaikki piilotettu vartioitujen aitojen taakse. Ehkä niitä nolostellaankin vähän, kun uutisissa pyörii samanaikaisesti tilastolukuja siitä että Kiinassa on tällä hetkellä 69 miljoonaa tyhjää asuntoa - ja toki kymmeniämiljoonia asunnottomia.

Eräänä päivänä mulla oli ihan tavallistakin uhkarohkeampi olo, joten lähdin tutkimaan yhtä tällaista olympiakylää. Kävelin tyhjää Olympia-bulevardia, jolla liikennevalot yksinään vilkuttivat. Oli pari kiinalaista turistiryhmää ottamassa kuvia, ensin stadioneista ja sitten musta. Hilpaisin takavasemman metsikköön, ja pian mun näkökenttä jo tavoittikin vartioidut aidat sekä huviloiden kattoja. Ja siis, ihan totisesti vartioidut. Olin varautunut muutamaan veltosti tuolilla nuokkuvaan ja puoli-ignoranttiin vartijanraakileeseen, mutta siellähän niitä oli useammankin pään verran. Abua.

Luovuttaminen ei tietenkään kuulu manöövereihini. Kiersin koko kompleksin ympäri vartijoiden katseita väistellen, kunnes aidat alkoivat madaltua. Ja lopulta löysin ihan oikein takaportinkin, jonka kautta itseni sisään muljauttaa. Aluksi olin aika jännäreissäni, mutta pian huomasin että oon ihan varsin hyvä soluttautumaan rakennuksesta toiseen.

Ympäröivä metsä oli musta ihan omalla erityistavallaan mystinen. Hienovaraisen mystinen, ehkä. (Toisaalta mun mielestä kyllä kaikki on aina mystistä, jos ei muuten niin tietyllä tapaa.)

Kiipeilin parvekkeille.

Ja istuin autotalleissa.

Taustalla näkyi yksi lukuisista olympiapönöttimistä.

Ssiili! Ilmeisesti Pekingissäkin on niitä.

Multa jäi alueen heinittynyt uima-allas kokonaan kuvaamatta, sillä alati kasvavan soluttautujaylpeyteni seurauksena ajauduin turhan lähelle vartioiden koppia saaden kolmipäisen vartijakaartin perääni. Onneksi oli longboard ja rautaiset pohjelihakset. Kiinassa ei tosiaan kannata jäädä laittomista tai edes puolilaittomista toimista kiinni, sen verran mielivaltaista on virkavallan toiminta. Sydän hakaten potkin karkuun, samalla kans vähän salaa fiilistellen sitä että viimeistään nyt, virkavaltaa paetessani, olin ihan täysipainoisesti päässyt kokemaan kaikki Kiina-aspektit. Virkavaltayhteenotto kun on ihan elimellinen osa Kiinaa.

Seikkailupaikka numero kaksi: taolainen temppeli.

Pekingissä on yli 400 temppeliä. Osa niistä on turistien tallaamia, osa kaikkien paitsi puolivillien kissojen unohtamia. Osa luovutti kulttuurivallankumouksen aikana ja osa hukkui markkinahumuun - osa ei luovuta koskaan. Osa niistä on vuorien ja jokien itsevaltiaita, osa käpertyy bisneshotellien ja nimettömäksi tehotuotettujen kauppakeskusten väliin. Ja kiintoisimpia ovat just nämä: käpertyneet, mutta itsevaltiaan elkein niin tehneet.

Taolainen temppeli, jonka historia alkaa 1300-luvulta. Keskellä bisnesalueen lasista kerrostaloheinikkoa on musta piste; aukko ihmisten maailmassa. Ihan kuin joku olisi heittänyt pommin. Paitsi ettei pommi tuhonnut sitä mustaa pistettä - se tuhosi kaiken muun sen ympäriltä. Imi kaiken niin tyhjäksi, että päälle voitiin rakentaa uusi maailma ja unohtaa se vanha. Vain musta piste säilyi, ja siinä se nyt yhä edelleen on. Temppelin ulkopuolella kulkee sliipattuja bisnesmiehiä, jotka hallitsevat hommansa: kainaloon taitetun sanomalehden ja just oikein mukahuolimattomasti käärityt housunlahkeet. Temppelin sisällä taas tallustelee länkisäärisiä ukkoja kiinalaisviikset väpättäen. Tummansininen kaapu ja yhdellä nyökkäyksellä kuitattavissa oleva suhtautuminen pommialueita kohtaan. Bisnesmies taas ei malta olla aina toisinaan vilkaisematta temppelin suuntaan. Ehkä joskus, kun jotain aivan erityistä tapahtuu tai on tapahtumaisillaan, sitä astuu sisään polttamaan suitsukkeen. Ehkä. Viiksien väpätys, ja mustassa pisteessä on kaikki. Kaikki tälläisyydet, jotka aiheuttavat kiitollisuutta monista asioista, mutta varsinkin siitä että oon nykyään rohkeampi ja kiinankielen taitoisempi.

Sisään.

Pitkät käytävät, joiden jokainen huone edustaa yhtä osastoa. On Department of Punishing, Department for Impelementing 15 Kinds of Violent Death, Department of Rain Gods ja kaikkea niihin liittyvää ja liittymätöntä. Puupatsaita on yhteensä satoja: osa lempeitä ja leppoisa, osa taas varsin groteskeja.

Suitsukekissa!

Miksi rohkeampi ja kiinankielen taitoisempi? Siksi että se palkitsee erityishetkillä. Tällä kertaa hetkellä ennen sadetta. (Hetki ennen sadetta on aina hetki ennen sadetta, eikä sillä tuliko sitä sadetta lopulta vai ei ole oikeastaan mitään väliä.) Istuin kiviportailla, ja kaikki ne sadat puiset patsaat kiersivät mun ympärillä; jokien ja vuorten jumalat, nälkäiset haamut ja aamut, lainvalvojat ja lain tavoittamattomat. Musta tuntui ihan tosissaan että hengailin niiden kanssa - tai pikemminkin että ne olivat myöntyneet ottaneet mut mukaan. Ja oli kissoja ja korppeja, joista yksi puski jalkaa ja toinen lensi kaaressa yläpuolella. Jokainen erillinen oksa kehysti temppelimuurien ulkopuolisia rakennuksia just niin kuin kuuluukin; puolitti öljy-yhtiöiden logoja ja muistutti missä missään ja on aina menty. Kaikki oli just niin kuin pitääkin, koko kosmos ja kosmokomiikka. Paitsi ettei sitä täydellisyyttä rekisteröi, koska silloin asettuu sen hetken ulkopuolelle ja se on kaiken loppu. Sitä vain tietää ja on. Pitkiä aikoja.

Sitten se hetki ennen sadetta alkoi valua ohi. Aina ne valuvat. Kaikki oli edelleen ihan yhtä täydellistä kuin hetki sitten, mutta mä olin taas irrallisena siitä. Mielivalvontakamera käynnistyi ja kaikki kissat olivat kadonneet. Kissat ja se korppi. Pekingin ruuhka-aika alkoi; ilma oli täynnä autojen ja ihmisten huutoa. Puupatsaat mun silmissä olivat taas elottomia, ja mä olin kananlihalla. Temppelikin oli mennyt jo kiinni, enkä mä päässyt enää ulos. Otin lepoasennon puista patsasta vasten, ja jossain vaiheessa viiksekäs kiinalainen pappa tuli mun viereen istumaan. "Heitä kenkä", se sanoi. Mä heitin. "Röyhtäise", mä sanoin sille. Se röyhtäisi, ensin pienesti ja sitten isosti. Sen jälkeen se kysyi multa voiko mun kotimaassa heittää kenkää ihan noin vaan jos huvittaa. Sanoin että mä voin. Oltiin molemmat sitä mieltä, että elämässä on aina voitava heittää kenkää ja röyhtäistä - että se on hyvä ihmisyyden mitta. (Viiksivanhusten nauru on ihana.) Mut puntattiin kiipeämään aidan yli takaisin sinne ihmisten maailmaan, ja kotimatkalla mä kerroin metrolippujen myyjälle kokeneeni jotain suurta. Sain metrolipun ilmaiseksi ja tuumin että se jos jokin on suurta. Pidin sitä metrolippua nyrkissä ja se meni ihan hikiseksi möhkäleeksi, ja kun avasin mun käden mietin että sinne se nyrkki vaan katosi. Onneksi ei metrolippu.

Tulin kotiin, söin puuroa ja luin viiksien historiasta. Tuumin että elämässä ei kai tarvitse yrittää yhtään mitään. Muistaakaan ei tarvitse kuin ne kaksi ihmisyyden mittaa: kengänheitto ja röyhtäisy. Niin helppoa. Näin unta että mulle kasvoi viikset, ja musta se oli ihan mahtava juttu.